Miksi vanhat asiat nousevat pintaan juuri silloin, kun elämä alkaa mennä eteenpäin?

Ihminen on siitä jännä olento, ettei hän oikeastaan voi etukäteen tietää, mitä kaikkea hän mukanaan kantaa. 

Voimme reflektoida ja ymmärtää itseämme paljon. Olemme voineet käydä terapiassa ja valmennuksissa, lukea self help -kirjoja, meditoida, kirjoittaa päiväkirjaa, tutkia uskomuksiamme, tehdä harjoituksia ja käsitellä menneisyyttämme. Saatamme aivan vilpittömästi ajatella: "Tämän minä tiedän. Tämä asia on jo käsitelty."

Ja sitten elämä muuttuu. Uskallamme ottaa seuraavan askeleen. Aloitamme uuden ihmissuhteen. Päätämme tehdä jotain, mistä olemme pitkään haaveilleet. Alamme näkyä enemmän. Asetamme rajoja. Lakkaamme miellyttämämästä muita. Aloitamme uuden työn tai perustamme yrityksen.

Ja yhtäkkiä meissä alkaa tapahtua jotain kummallista. Nousee pelkoa, epävarmuutta, häpeää, kontrolloinnin tarvetta, vetäytymistä tai halua luovuttaa. Mieleen saattaa silloin tulla: "Mitä ihmettä? Minähän olen käsitellyt tämän jo."

Niin ehkä oletkin. Mutta olet ehkä käsitellyt sen sillä tasolla, jolla se on tähän asti tullut näkyväksi.

Elämä näyttää meille sen, mitä emme vielä pystyneet näkemään

Ajattele omaa kehoasi talona, jossa olet asunut koko elämäsi. Tunnet keittiön, olohuoneen ja makuuhuoneen. Tiedät suunnilleen, missä tavarat ovat, ja kuvittelet tuntevasi talosi aika hyvin. Sitten jonain päivänä löydät oven, jota et ole koskaan aikaisemmin avannut. Oven takana on kokonainen huone. Ei huone syntynyt sinä päivänä, kun avasit oven. Sinä vain tulit elämässäsi siihen kohtaan, jossa löysit sen.

Samalla tavalla meissä voi olla kokemuksia, tunteita ja suojautumisen tapoja, joita emme tietoisesti tunnista. Varhaiset kokemuksemme eivät ole syntyneet sanoina ja järkevinä tarinoina. Osa niistä on kehollista, implisiittistä kokemusta. Ne voivat näkyä siinä, miten reagoimme, mitä vältämme, mitä tavoittelemme ja millaisissa tilanteissa tunnemme turvaa tai turvattomuutta. Siksi pelkkä asian ymmärtäminen ei aina tarkoita, että kehomme reagoi siihen uudella tavalla.

Kehitys tekee näkymättömän näkyväksi

Tässä tulee yksi ihmisen kasvun ärsyttävimmistä, ja samalla hienoimmista, puolista. 

Kun pysymme tutussa elämässä, kaikki suojamme eivät välttämättä tule näkyviksi. Jos en koskaan aseta rajaa, en ehkä huomaa, kuinka paljon pelkään toisen pettymystä. Jos en koskaan uskalla näkyä, en välttämättä kohtaa näkyväksi tulemiseen liittyvää häpeää. Jos en koskaan uskalla vastaanottaa, minun ei tarvitse kohdata sitä, miltä vastaanottaminen minussa tuntuu. Jos en rakastu, läheisyyteen liittyvät suojani voivat pysyä kaikessa rauhassa piilossa. Mutta kun lähden kohti jotakin uutta, joudun samalla alueelle, jolla vanhat selviytymisen tapani eivät enää toimikaan samalla tavalla. 

Ja silloin ne tulevat näkyviin. Siksi vaikean tunteen nouseminen ei automaattisesti tarkoita, että olisit menossa väärään suuntaan. Joskus se tarkoittaa, että olet tullut elämässäsi uuden oven kohdalle.

"Mutta minähän olen jo käsitellyt tämän"

Tämä on lause, jonka kuulen usein. Ja siinä voi olla aivan totta toinen puoli. 

Ihminen on ehkä puhunut asiasta. Hän ymmärtää, mistä hänen toimintatapansa tulee. Hän tunnistaa lapsuutensa tapahtumia ja osaa selittää niiden yhteyden nykyiseen elämäänsä. Se on arvokasta tietoisuutta. Mutta tietoisuus ja uusi kehollinen kokemus eivät ole aivan sama asia.

Voin esimerkiksi tietää, että minun on lupa sanoa ei. Mutta mitä tapahtuu kehossani, kun todella sanon sen ihmiselle, jonka pelkään hylkäävän minut?

Voin tietää olevani arvokas. Mutta mitä tapahtuu, kun minun pitäisi pyytää työstäni hinta, joka todella koen vastaavan omaa panostani?

Voin tietää ansaitsevani hyvää. Mutta pystynkö vastaanottamaan hyvää ilman, että alan heti pienentää sitä, epäillä sitä tai odottaa, milloin se viedään pois?

Siinä kohtaa tieto muuttuu kokemukseksi. Ja juuri kokemus voi näyttää meille jotain, mitä ajattelemalla emme pystyneet näkemään.

Toista ihmistä ei tarvitse saada näkemään

Tämä on tärkeää myös silloin, kun olemme auttajan tai läheisen roolissa. Saatamme joskus nähdä toisessa jotakin, mitä hän ei itse tunnista. Silloin on houkuttelevaa ajatella: Kunpa saisin hänet ymmärtämään tämän.

Mutta siinä kohtaa kannattaa pysähtyä.

Minä voin havaita. Minä voin kysyä. Minä voin tarjota turvallisen tilan tutkimiselle. Mutta minun ei tarvitse vakuuttaa toista ihmistä omasta havainnostani. En myöskään voi tehdä hänen kokemustaan hänen puolestaan.

Toisella ihmisellä on oikeus omaan rytmiinsä, kokemukseensa ja siihen, mitä hän juuri nyt pystyy kohtaamaan. Ja ehkä tässä onkin yksi koko kasvun tärkeimmistä opetuksista:

Minun tehtäväni ei ole hallita toisen ihmisen sisäistä maailmaa. Minun tehtäväni on palata omaani.

Paluu itseen ei tarkoita vetäytymistä muista

Me elämme elämää suhteessa toisiin ihmisiin. He koskettavat meissä asioita, joita emme yksin ehkä koskaan kohtaisi. Rakkaus, torjutuksi tuleminen, onnistuminen, menetys, läheisyys, rajat ja ristiriidat tekevät sisäisestä maailmastamme näkyvän.

Mutta lopulta voin kokea vain oman kokemukseni. Voin huomata: Mitä minussa tapahtuu juuri nyt? Mitä kehoni tekee? Mitä minä tunnen? Mitä yritän välttää? Mitä tarvitsen? Mitä tapahtuu, jos en tällä kertaa hylkääkään itseäni?

Silloin elämä ei ole enää jatkuvaa yritystä saada ympäristöä muuttumaan sellaiseksi, että minun olisi turvallista olla. Alan rakentaa yhteyttä itseeni.

Juuri siinä on kokemuksellisen elämän ydin. Emme ole täällä vain ymmärtämässä elämää. Olemme täällä kokemassa sen. Kehon kautta. Tunteiden kautta. Ihmissuhteiden kautta. Niiden ovien kautta, jotka avautuvat vasta silloin, kun olemme valmiita astumaan seuraavaan huoneeseen.

Siksi seuraavan kerran, kun huomaat ajattelevasi: "Eikä, tämäkö taas?", voit ehkä kysyä itseltäsi jotain aivan muuta:

Entä jos tämä ei tullut takaisin siksi, että olen epäonnistunut? Entä jos olen vain tullut elämässäni sellaiseen kohtaan, jossa pystyn näkemään tästä jotain, mitä en aikaisemmin pystynyt näkemään?

Ehkä tässä kohtaa minä voin astua mukaan kuvaan.

Joskus olemme itse liian lähellä omaa tarinaamme nähdäksemme sitä kokonaan. Se on inhimillistä. Emme näe omia kasvojammekaan ilman peiliä.

Tässä kohtaa minä voin näkijänä kulkea hetken rinnallasi. Voin nähdä sinussa jotakin, mitä sinun on vielä vaikea nähdä itse. Voin huomata toistuvan kuvion, suojan tai kohdan, jossa sanat kertovat yhtä mutta jokin syvempi sinussa kertoo toista.

En siksi, että minä tietäisin sinusta paremmin kuin sinä. Enkä siksi, että tehtäväni olisi vakuuttaa sinut siitä, mitä minä näen. Vaan siksi, että joskus tarvitsemme toisen ihmisen katsetta nähdäksemme sen, mikä on ollut koko ajan aivan silmiemme edessä.

Minä voin näkijänä näyttää sinulle oven. Sinä päätät, avataanko se.

Ja jos jokin on juuri nyt nousemassa näkyviin, ehkä se ei ole tullut pilaamaan matkaasi. Ehkä se on tullut näkyväksi juuri siksi, että olet menossa eteenpäin.

Ehkä se, mikä joskus esti sinua elämästä, pyytää nyt viimein tulla nähdyksi, koetuksi ja kohdatuksi. Ei siksi, että sinussa olisi jotain korjattavaa. Vaan jotta sinun ei enää tarvitsisi rakentaa huomistasi eilisen suojien varaan. 

Kuuntele tämä Aikakirjan blogiteksti minun lukemanani Spotifysta: