Mitä hyötyä näkijästä oikeastaan on?

Mitä hyötyä on olla näkijä? Mitä hyötyä näkijän työstä oikeastaan on? Mitä minä haluan ihmiselle antaa, kun hän tulee kohtaamaan minut? Mille perustalle haluan oman työni rakentaa? Näkijän työn merkitys ei ole pelkästään siinä, mitä minä pystyn näkemään tai välittämään toiselle ihmiselle. Vaan myös siinä, mitä ihminen voi kohtaamisen kautta itse nähdä, ymmärtää tai tunnistaa.

Näkijyys on minulle tapa, jolla havainnoin maailmaa ja ihmisiä. Huomioni on aina hakeutunut helposti siihen, mikä ei näy päällepäin. Siihen, mitä ihmisessä ja hänen kentässään liikkuu sanojen, tekojen ja näkyvän tarinan alla. Koen, että energia liikkuu toimintaa nopeammin ja olen saattanut aistia sen, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Olen kuitenkin tullut vuosien varrella tietoiseksi myös siitä, ettei kaikki herkkyyteni havaita näkymätöntä liity näkijyyteen. Osa siitä on tiedostamattomasti opittua, ihmisen hermoston toimintaan ja biologisiin selviytymismekanismeihin liittyvää havainnointia. 

Olen jo lapsena oppinut havainnoimaan ympäristöäni hyvin herkästi. Toisten tunnetiloja, tarpeita ja reaktioita. Huomannut pieniäkin muutoksia toisen olemuksessa, äänenpainossa tai käyttäytymisessä. Tunnistanut tunnelman vaihtumisen jo ennen kuin kukaan sanoo mitään. Tällaisesta ympäristön skannaamisesta voi tulla niin automaattista, ettei ihminen edes huomaa tekevänsä sitä. Joskus se on voinut olla tarpeellinen tapa ennakoida muiden reaktioita ja pyrkiä säilyttämään oma turvallisuuden tunne. Näkijyys ja opittu skannaaminen eivät kuitenkaan tunnu minussa samalta.

Näkijyydessä vastaanotan havaintoja. Opitussa skannaamisessa huomioni etsii aktiivisesti merkkejä toisen ihmisen tunnetilasta tai reaktiosta.

Näkijänä minun ei tarvitse etsiä toisesta ihmisestä mitään. Voin olla läsnä ja vastaanottavainen, ja havainto voi nousta tietoisuuteeni itsestään. Se voi tulla tunteena, kehollisena aistimuksena, mielikuvana, symbolina, sanoina tai henkimaailmasta välittyvänä viestinä. En tiedä etukäteen, mitä tulen havaitsemaan tai mihin huomioni kiinnittyy asiakkaan kohtaamisen aikana.

Tällaista spontaania havaintojen vastaanottamista tapahtuu minulle jatkuvasti tavallisessa arjessa.

Esimerkiksi tänään ajoin autolla, kun yhtä äkkiä mieleeni nousi lähettämäni sähköposti ja mietin, että en ole saanut siihen vielä vastausta, vaikka viestin lähettämisestä oli jo kulunut päiviä. Ajettuani kotiin näin puhelimeni näytöltä ilmoituksen, että kyseiseen sähköpostiin on vastattu. Kun katsoin viestin lähetysaikaa, huomasin sen osuvan samaan hetkeen, jolloin ajatus oli noussut mieleeni autoa ajaessani. Kokemuksena tämä kuvaa hyvin sitä, mitä tarkoitan vastaanottamisella. Minulle näkijyys ei siis ole jatkuvaa aktiivista etsimistä tai ympäristön tarkkailua, vaan havaintoja voi nousta tietoisuuteeni myös silloin, kun huomioni on aivan muualla.

Opitussa skannaamisessa huomioni sen sijaan suuntautuu toisen ihmisen tarkkailemiseen. Se etsii pieniäkin vihjeitä siitä, mitä toinen tuntee, miten hän suhtautuu minuun tai mitä seuraavaksi saattaa tapahtua. Vaikka tämä tapahtuu usein automaattisesti, kyse on silti aktiivisesta ympäristön havainnoinnista ja ennakoinnista. Jatkuva tarkkaileminen on pidemmän päälle kuormittavaa. Siksi valitsen nykyään tietoisesti, millaisiin paikkoihin ja tilanteisiin kuljetan itseni. Minulla on avoin tunnekeskus, ja koen, etten pysty täysin sulkemaan itseäni ihmisten kohtaamisissa ei-toivotulta energianvaihdolta.

Olen ymmärtänyt, ettei tarkka havainnointikyky itsessään kerro, mistä havainto syntyy. Voin huomata toisessa ihmisessä jotakin hyvin osuvasti opitun tarkkaavaisuuden ansiosta, aivan kuten voin saada näkijänä havainnon, jonka merkitystä en vielä ymmärrä.

Siksi pidän tärkeänä tunnistaa, milloin olen vastaanottamassa ja milloin tarkkailemassa. Ja ennen kaikkea muistaa, ettei kumpikaan tapa havaita tee omasta tulkinnastani automaattisesti totta.

Kaikkein syvimmällä minua kiehtoo ihminen ja hänen yksilöllinen sielunmatkansa. Se, miksi olemme sellaisia kuin olemme. Mitä kannamme mukanamme. Mikä meissä on omaamme, mikä varsinaista sielun muistia ja mikä opittua, perittyä tai matkan varrella mukaan tarttunutta. Mitä tapahtuu, kun elämän roolit, odotukset ja selviytymisen kerrokset hetkeksi väistyvät. 

Olen loputtoman kiinnostunut siitä, mikä jää järjellä, biologialla tai fysiologialla selittämisen ulkopuolelle. Henkimaailmasta, energioista, intuitiosta, sielun viisaudesta, ja siitä tiedosta, joka joskus vain on olemassa ilman, että osaan sanoa, mistä tiedän.

Mitä näkijä oikeastaan näkee?

Mitä pidempään olen tehnyt tätä työtä, sitä vähemmän ajattelen näkijyyden tarkoittavan sitä, että näkijä tietää ihmisestä asioita, joita tämä ei itse tiedä. Usein kyse on ennemmin siitä, että näen jotakin, mitä ihminen ei juuri siinä hetkessä kykene itse näkemään tai tunnistamaan kokonaisuutena.

Joskus näen ristiriidan siinä, mitä ihminen sanoo haluavansa ja mitä hänessä samaan aikaan tapahtuu. Hän voi esimerkiksi kaivata muutosta, mutta jokin hänessä vetäytyy, vastustaa tai yrittää pitää kiinni tutusta. Joskus huomioni kiinnittyy johonkin, minkä ihminen itse ohittaa kokonaan. Hän saattaa puhua pitkään yhdestä asiasta, mutta minulle juuri jokin pieni sivulause, tunne tai mielikuva nousee kaikkein voimakkaimpana.

Joskus näen toistuvan kuvion siellä, missä ihminen itse näkee joukon toisistaan irrallisia tapahtumia. Tämän ihmissuhteen. Tuon työpaikan. Tämän saman ongelman taas uudessa muodossa. Minulle niiden läpi saattaa näyttäytyä jokin sama liike. Ja joskus näen jotakin sen alla, minkä ihminen itse näyttää maailmalle. Kontrollin yhteydessä voi nousta pelkoa. Suorittamisen rinnalla on turvattomuutta. Voimakkuuden takaa löytyy syvää herkkyyttä.

Toisinaan taas saan asiakaskohtaamisessa henkimaailmasta viestin, jonka merkitystä en itse ymmärrä lainkaan. Se voi olla jotain, mikä avautuu vasta silloin, kun alan sanoittaa havaintoani asiakkaalle. Joskus käy myös niin, ettei asiakaskaan heti ymmärrä havaintoni merkitystä, varsinkin jos en osaa heti sanoittaa kaikkea näkemääni riittävän tarkasti. Tämän takia kohtaamiseen varataan aikaa, jotta mitään ei tarvitse kiirehtiä.

Muistan esimerkiksi erään kohtaamisen, jossa minulle näytettiin hyvin yksityiskohtainen tapahtumapaikkaan liittyvä näky. Kerroin asiakkaalle osan havainnostani, mutta jätin huomaamattani yhden olennaisen yksityiskohdan mainitsematta. Vasta keskustelumme edetessä asiakas kertoi jotakin, mikä yhdisti näkemäni aivan uudella tavalla hänen tuntemaansa tapahtumaan. Samalla ymmärsin itsekin, miksi minulle oli näytetty juuri kyseinen asia. Tuo hetki avasi koko kohtaamisen punaisen langan. Sen myötä työskentelymme sai suunnan, jota kumpikaan meistä ei ollut osannut etukäteen odottaa. Kohtaamisen aikana tapahtui sitten niin, että monen sukupolven takaa keskeneräiseksi jäänyt asia sai lopulta viimein rauhan; eksynyt sielu saatiin ohjattua takaisin valoon.

Se tunne, jonka tunnen omassa kehossani, kun välitilaan jäänyt sielu tullaan hakemaan kotiin valoon, on sanoinkuvaamattoman uskomaton. Siinä on läsnä niin puhdasta rakkautta, että sellaisen rakkauden läsnäoloa en ole muulla tavalla saanut ihmiskehossani vielä kokea. Se on kaiken kattava ja kaiken läpäisevä rakkaus. Tuollaisessa hetkessä myös erillisyyden tunne katoaa. En koe olevani erillinen tuosta rakkaudesta, vaan osa sitä. Ei ole minua täällä ja rakkautta jossakin muualla. On vain rakkaus, joka läpäisee kaiken. 

Toisinaan kauttani tapahtuu tätä sielujen saattamista välitilasta takaisin valoon. Joka kerta se on yhtä ihmeellistä. Näiden kokemusten myötä minulle on syntynyt syvä sisäinen ymmärrys siitä, että juuri tuosta rakkaudesta me olemme kaikki tänne tulleet. Ja siihen samaan rakkauteen me saamme aikanaan palata.

Kaikkea näkemääni ja kokemaani minun ei ihmisenä tarvitse ymmärtää itse. Olen tullut siihen tulokseen, että ihmisyydestä käsin on mahdotonta ymmärtää kaikkea. Mutta juuri tässä kohtaa tullaan minulle hyvin tärkeään rajaan.

Havainto ei ole sama asia kuin selitys

Se, mitä havaitsen, ei vielä tarkoita, että tietäisin, miksi se on siinä. Jos tunnen asiakkaan kohdalla voimakkaan puristuksen rinnassani, se on havainto. Jos näen samalla mielessäni suljetun oven, sekin on havainto. Mutta jos päätän niiden tarkoittavan, että ihminen pelkää läheisyyttä jonkin lapsuuden kokemuksen vuoksi, olen jo rakentanut havainnon ympärille tarinan. Siksi pyrin olemaan tekemättä tulkintoja ennen kuin olen saanut asiakkaalta tarttumapintaa havaintoni merkitykseen. Joskus havainto kuitenkin resonoi kehossani niin voimakkaasti, että koen sen sisäisesti totuutena. Silloinkin pidän tärkeänä erottaa oman varmuuden kokemukseni siitä, mitä havainto asiakkaalle merkitsee.

Sama koskee myös opittua ihmisten havainnointia. Voin huomata toisen ihmisen jännittyvän, vetäytyvän tai muuttuvan hiljaiseksi. Mutta en voi pelkän havaintoni perusteella tietää, mitä hänen sisäisessä maailmassaan tapahtuu tai mistä se johtuu.

Toisen ihmisen hiljaisuus ei välttämättä tarkoita torjuntaa. Jännittyneisyys ei kerro yksiselitteisesti pelosta. Eikä jokainen oma kehollinen tuntemukseni välttämättä liity ihmiseen, jonka kanssa olen tekemisissä. Tämä on yksi tärkeimmistä asioista, joita olen joutunut näkijänä opettelemaan: pysymään uskollisena sille, mitä todella havaitsen, sen sijaan että kiirehtisin selittämään, mitä havaintoni tarkoittaa. Minun ei kertakaikkiaan tarvitse tietää kaikkea.

Voin sanoa ihmiselle: "Kun puhut tästä, minulle tulee tällainen havainto. En tiedä, mitä se tarkoittaa sinulle."

Sen jälkeen jätän tilaa. Joskus juuri siinä tapahtuu jotakin olennaista. Kun minä en täytä havaintoa omalla selitykselläni, ihmiselle jää mahdollisuus tunnistaa itse, mihin se hänessä liittyy. Joskus ihminen tunnistaa asian heti. Joskus havaintoni ei tunnu hänestä omalta lainkaan. Joskus havainto saattaa herättää voimakasta vastustusta, jolloin emme mene siinä hetkessä syvemmälle. Joskus sen merkitys aukeaa vasta myöhemmin, kun on oikea ajoitus. 

Silloin asiakas saattaa muistaa: "Tästä Niina puhui, mutta se ei silloin tuntunut tärkeältä." 

Minun havaintoni ei muutu sinun totuudeksesi vain siksi, että olen näkijä.

Näkijän tehtävä ei ole tietää puolestasi

En halua, että ihminen lähtee luotani ajatellen minun tietävän hänen elämästään enemmän kuin hän itse. En halua kenenkään luovuttavan minulle vastuuta omista valinnoistaan vain siksi, että minä satun näkemään tai aistimaan jotakin, mitä hän ei juuri siinä hetkessä itse näe. Minun tavoitteeni on, että kohtaaminen palauttaa ihmistä lähemmäs itseään. Sillä joskus näkemäni ei olekaan jotakin vaikeaa, piilotettua tai korjattavaa. Joskus näen ihmisessä jotakin, johon hänellä itsellään ei juuri siinä hetkessä ole yhteyttä.

Voimaa, jonka hän on unohtanut. Suunnan, jota hän ei vielä uskalla katsoa. Kyvyn, jota hän pitää itsestäänselvyytenä. Jotakin elävää siellä, missä hän itse näkee vain ongelman. Ehkä tämä on minulle yksi tämän työn kauneimmista puolista. Ihminen voi tulla luokseni hyvin tietoisena siitä, mikä hänessä on vaikeaa, mutta täysin tietämättömänä siitä, mitä kaikkea ihmeellistä ja ihanaa hänessä jo on. 

Minä voin toimia siinäkin peilinä. Voin kertoa, mitä näen. Voin sanoittaa jotakin, joka on ehkä ollut ihmisessä jo pitkään ilman sanoja. Voin tuoda kohtaamiseen myös henkimaailmasta välittyviä viestejä ja näkökulmia, joita ihminen voi tarkastella suhteessa omaan elämäänsä. Mutta sen jälkeen havainto kuuluu hänelle. Vapaa tahto on siksi yksi työni tärkeimmistä perustuksista. Minä voin nähdä, mutta en voi enkä halua päättää puolestasi, mitä näkemälläni teet. Sinä tunnet oman elämäsi sisältäpäin tavalla, johon minulla ei koskaan voi olla pääsyä.

Näkijyys, keho ja turvallinen kohtaaminen

Sama ajatus liittyy siihen, miksi keho ja hermosto ovat tulleet niin tärkeäksi osaksi tapaani tehdä tätä työtä. Henkisyys ei tarkoita minulle ihmisyydestä tai kehosta poistumista. Vaikka työskentelen henkimaailman ja näkymättömän äärellä, olemme täällä ihmisinä, ihmiskehoissa.

Olen alkanut ymmärtää yhä syvemmin, miten paljon elämänkokemuksemme, ihmissuhteemme ja oppimamme selviytymiskeinot voivat vaikuttaa siihen, miten koemme itsemme ja ympäröivän maailman. Tunnistan tämän myös omasta eletystä elämästäni. Olen joutunut opettelemaan, ettei minun tarvitse jatkuvasti tarkkailla, ennakoida tai kantaa vastuuta toisten ihmisten tunnetiloista. Voin huomata toisen ihmisen reaktion ilman, että minun täytyy tehdä sille jotakin. Voin antaa toisen tuntea omat tunteensa ilman, että minun täytyy muuttaa itseäni niiden perusteella.

Tämä on muuttanut myös tapaani tehdä näkijän työtä. Kun minun ei tarvitse käyttää huomiotani jatkuvaan ympäristön skannaamiseen, voin olla rauhallisesti läsnä ja vastaanottavainen. Minun ei tarvitse yrittää selvittää toisesta ihmisestä mitään eikä ennakoida, miten hän suhtautuu siihen, mitä kerron. Voin keskittyä siihen, mitä minulle näyttäytyy, ja antaa toiselle ihmiselle tilaa kohdata se omalla tavallaan.

Minua kiinnostaa yhä enemmän se, miten voimme olla yhteydessä näkymättömään ja samalla säilyttää yhteyden omaan ihmisyyteemme. Yhteydessä kaiken kattavaan rakkauteen erillisyyden tunne (eli ihmisyyden kokemus) voi hetkellisesti kadota, mutta se on eri asia kuin yhteyden kadottaminen omiin tunteisiin, tarpeisiin tai rajoihin.

Miten voimme nähdä ja vastaanottaa niin, että pysymme yhteydessä myös omaan kehoomme, tunteisiimme ja tarpeisiimme. Miten voimme kohdata vaikeitakin asioita ilman, että kaikkea täytyy repiä auki yhdellä kertaa. Ja miten ihminen voi tulla nähdyksi ilman, että häntä yritetään samalla korjata. Sillä minulle näkijän työ ei tarkoita sitä, että etsin ihmisestä jotakin viallista, jonka voisin paljastaa tai korjata. Ihminen ei ole ongelma, joka täytyy ratkaista. Hän on kokonainen ihminen, jolla on oma historiansa, kokemuksensa, voimavaransa, haavansa, toiveensa ja mahdollisuutensa. Ja ennen kaikkea oma oikeutensa määritellä, mikä hänen elämässään on totta ja merkityksellistä.

Mitä haluan antaa ihmiselle, joka tulee kohtaamaan minut?

Ehkä juuri tässä on vastaus kysymykseen, josta aloitin. Mitä hyötyä näkijästä oikeastaan on?

En ajattele, että näkijän arvo syntyy siitä, kuinka paljon hän tietää toisesta ihmisestä tai kuinka hämmästyttäviä asioita hän pystyy kertomaan. Näkijän työ voi toki sisältää kokemuksia, joissa ihminen saa vastauksen pitkään mieltään askarruttaneeseen kysymykseen, tunnistaa henkimaailmasta välittyvän viestin tai asiakas kokee tulleensa nähdyksi tavalla, jota ei osannut odottaa. Mutta minulle työn merkitys ulottuu tätä syvemmälle.

Siihen, mitä kohtaaminen ihmisessä mahdollistaa. Hetkeen, jossa ihminen uskaltaa tulla näkyväksi vähän enemmän omana itsenään. Kun jokin sanaton saa sanat. Kun erillisinä näyttäytyneet asiat muodostavatkin kokonaisuuden. Kun jokin pitkään aavistettu saa viimein tilaa. Tai kun ihminen näkee itsessään jotakin, mitä ei ole pitkään aikaan pystynyt näkemään. Siinä on minulle jotakin hyvin olennaista – ja myös pyhää.

En voi luvata, että jokainen kohtaaminen tuottaisi suuren oivalluksen tai ratkaisu löytyisi yhden kohtaamisen aikana. En myöskään ajattele, että jokaisen ihmisen tarvitsisi lähteä kohtaamisesta jotenkin muuttuneena. Joskus tärkeintä voi olla se, että saa ylipäänsä hetkeksi pysähtyä oman elämänsä äärelle. Että joku kuuntelee, näkee ja kohtaa ilman vaatimusta olla jotakin muuta. 

Haluan käyttää sen kyvyn, joka minulle on annettu, ihmisen kohtaamiseen. Haluan tehdä työtä, jossa näkijyys, ihmisyyden ymmärtäminen, henkimaailman yhteys ja kunnioitus toisen ihmisen omaa kokemusta kohtaan voivat kulkea rinnakkain. Työtä, jossa minun ei tarvitse asettua toisen ihmisen yläpuolelle tietäjänä, vaan voin kohdata hänet tasavertaisena kanssakulkijana. 

Koen onnistuneeni erityisesti silloin, kun asiakas lähtee luotani ajatellen, että hän itse näkee nyt jotakin, mitä ei vielä hetki sitten pystynyt näkemään.