Näkijä voi nähdä suunnan, mutta matka täytyy silti kulkea itse

Minulle sanotaan toistuvasti, että olen rohkea, kun uskallan toteuttaa itseäni ja mennä kohti unelmiani. Välillä olen ollut hieman hämmentynytkin tästä, koska minulle rohkeus tarkoittaa ennen kaikkea uskollisuutta omalle totuudelleni silloinkin, kun sen seuraamisella on hintansa.

Ja se, että toteutan itseäni ja menen kohti unelmiani, on tietynlainen sisäinen pakko, jota en voi enkä halua sivuuttaa, koska silloin kadottaisin itseni.

Rohkeus ei ole sama asia kuin pelottomuus. Voin pelätä, epäröidä, surra ja kaivata varmuutta ja silti tehdä sen, minkä tunnistan omakseni.

Ajattelen, että minun rohkeuteni näkyy erityisesti siinä, että olen lakannut rakentamasta elämääni sen ympärille, mikä olisi järkevää, tavallista, hyväksyttävää tai muille helpointa. Olen kysynyt itseltäni paljon suuremman kysymyksen: Mikä on minulle totta?

Ja vastaus tähän kysymykseen on vienyt minua poispäin tutusta.

Vastaus tähän kysymykseen on maksanut minulle monta kertaa turvallisuuden tunteen menettämisen. Tutut rakenteet ovat menneet täysin uusiksi niin monta kertaa. Uusi linna on pitänyt rakentaa välillä kivituhkasta, kun toisinaan on riittänyt pelkkä peruskorjaus tai pieni paikkamaalaus. Tästä tulikin mieleeni aika osuva biisi, jota kuuntelin sen julkaisuvuonna paljon, kun tein avioeroa.

Antaisin itkun tulla,
mut kivitalo rakentaa täytyy nyt tomulla,
mennä läpi pimeän, pelkojen, kaiken,
eikä jäädä hokemaan: "Mä en yksin osaa"

Kuka sen opettaa, esittäjä:Kaija Koo, san.Paula Vesala, säv.Jonnaemilia Kärkkäinen ja Mikko Tamminen, 2014

Nykyään harvoin olen tekemässä niin kuin minun "kuuluisi" tehdä. Kyseenalaistan paljon sellaista, mitä "on aina tehty". Haluan tietää ja ymmärtää miksi? Joskus tämä tarkoittaa myös sen hyväksymistä, etteivät kaikki ihmiset tule koskaan ymmärtämään minun valintojani.

Olen elämäni aikana yrittänyt monta kertaa tehdä asioita niin kuin kuuluu. Olen yrittänyt olla "järkevä". Olen yrittänyt rakentaa turvallista ja tavallista elämää. Olen yrittänyt sovittaa itseäni sellaisiin muotoihin, joiden ajattelin olevan aikuiselle ihmiselle oikeita ja vastuullisia. Monet niistä asioista ovat myös olleet minulle tärkeitä. En suinkaan ajattele, että olisin elänyt jotenkin väärin, sillä kaikki ihmiset, paikat ja tapahtumat ovat olleet matkallani syystä ja tuoneet minut tähän pisteeseen, missä olen ja mitä minulla on elämässäni juuri nyt.

Olin kaksikymmentä vuotta lähihoitaja. Se työ oli valtava osa elämääni ja ihmisyyttäni. Olen saanut siitä paljon sellaista, jonka kannan mukanani myös nyt. Mutta jossakin vaiheessa tuli kohta, jossa minun piti kysyä itseltäni: Jos jo tiedän, kuka olen, kuinka kauan aion vielä odottaa lupaa elää sen mukaisesti?

Minä olen ollut näkijä aina. Näkijyys ei tullut elämääni uutena ammattina, jonka päätin valita. Se ei tullut siksi, että halusin vaihtaa alaa. Se on ollut tapa, jolla olen kokenut maailman niin kauan kuin muistan. Olin vain käyttänyt suuren osan elämästäni siihen, että olin yrittänyt löytää sille sopivaa paikkaa muun elämäni sisältä. Olin tehnyt näkijän työtä vuosikausia palkkatyöni rinnalla, mutta samaan aikaan olin itse pysynyt näkymättömänä siinä, mitä tein. Vihdoin ymmärsin, ettei minun tarvinnut löytää sille paikkaa. Se on jo paikka, josta käsin minä elän.

Näkijyys ei tarkoita minulle sitä, että eläisin jossakin arkisen maailman ulkopuolella. Päinvastoin. Maksan laskuja, käyn kaupassa, teen ruokaa, pesen pyykkiä, hoidan kotia, kasvatan lapsia, rakastan, riitelen, väsyn, iloitsen ja elän kehollista ihmiselämää. Ja samaan aikaan aistin asioita, joita kaikki eivät aisti. Kuuntelen unia, symboleja, intuitiota, luontoa ja näkymätöntä todellisuutta. Henget tupsahtelevat viereeni toisinaan useammin kuin nahoissaan elävät ihmiset. Minun ei tarvitse valita näiden maailmojen väliltä.

Ehkä yksi elämäni suurimmista rohkeuden teoista onkin ollut lakata yrittämästä tehdä itsestäni ymmärrettävää. Ei siksi, ettenkö haluaisi tulla ymmärretyksi. Vaan siksi, ettei ymmärretyksi tuleminen voi olla ehtona sille, saanko olla se mitä olen. Mutta rohkeus ei ole minulle pelkästään suuria elämänratkaisuja. Joskus kaikkein suurin rohkeus tapahtuu paljon hiljaisemmissa kohdissa. Minulle yksi niistä on ollut kysymys: Mitä minä itse haluan?

Se saattaa kuulostaa yksinkertaiselta kysymykseltä, mutta minulle se ei ole sitä ollut. Olen ollut pitkään ihminen, jonka huomio suuntautuu hyvin nopeasti muiden ihmisten tarpeisiin, tunnelmiin ja hyvinvointiin. Varsinkin omien lasteni kohdalla heidän onnensa on ollut niin tärkeää, että välillä oman elämäni suunta on kietoutunut siihen, ovatko he onnellisia. Siksi oman halun kuuleminen on ollut minulle harjoitus. Mitä minä haluan, jos kukaan muu ei juuri nyt tarvitse minulta mitään? Missä minä haluan olla? Mihin minä haluan mennä? Mikä tekee minut eläväksi? Mikä kutsuu minua, vaikka en osaisi perustella sitä kenellekään?

Huomaan löytäväni vastauksia usein luonnosta. Meren rannalta. Paikoista, joissa saan kulkea ilman kiirettä ja tutkia ympäristöä. Revontulista. Auringonlaskusta. Metsästä. Vedestä. Hiljaisuudesta. Niistä hetkistä, joissa kukaan ei tarvitse minulta mitään ja saan vain huomata, että minä olen täällä. Minä olen olemassa myös itseäni varten.

Ehkä juuri siinä on tällä hetkellä yksi syvimmistä rohkeuden harjoituksistani. Uskaltaa rakastaa muita ilman, että katoan heidän elämäänsä. Uskaltaa olla äiti ilman, että koko olemassaoloni rakentuu äitiyden ympärille. Uskaltaa antaa lapsilleni heidän oman elämänsä ja ottaa samalla oman elämäni takaisin omiin käsiini. Se ei tarkoita välinpitämättömyyttä. Minulle se tarkoittaa päinvastoin syvempää rakkautta. Sellaista rakkautta, jossa minun ei tarvitse lakata olemasta minä voidakseni rakastaa sinua.

Rohkeus on myös sitä, että kestän sen epämukavuuden, joka syntyy, kun alan tehdä asioita eri tavalla kuin ennen. Kaikki uusi ei tunnu heti turvalliselta vain siksi, että se on oikeansuuntaista. Joskus vanha ja tuttu tuntuu kehossa turvallisemmalta kuin se elämä, jota oikeasti haluan. Voi kuinka monta kertaa hermostoni on yrittänyt vetää minua takaisin vanhaan vain siksi, että se on tuttua ja on liian kivuliasta kasvaa ulos vanhasta nahastaan. Siksi oman totuuden seuraaminen ei aina tunnu suurelta vapautumiselta.

Olen kuitenkin erityisen kiitollinen itselleni siitä, että monta kertaa olen sulkenut oven takanani niin tiukasti, ettei sitä enää voinut turvallisuushakuisessa ahdingossaan avata uudestaan, vaan on valittava uusi ovi. Enkä tarkoita tällä siltojen polttamista. Se, mikä on säilyäkseen, säilyy elämässäni, vaikka itse en voi enää palata vanhaan. Ja se, mikä ei säily, voin lempeästi hyväksyen kiittää ja päästää siitä irti.

Joskus rohkeus tuntuu vapinalta kynnyksellä. Joskus se tuntuu siltä, että tekisi mieli perääntyä. Joskus se tarkoittaa sitä, että minun täytyy antaa itseni olla epävarma ja silti ottaa seuraava askel. Minun ei tarvitse nähdä koko tietä. Tämä on näkijällekin tärkeä muistutus. Vaikka näen paljon, minun ei tarvitse nähdä omaa tietäni loppuun asti. Minunkin kuuluu ihmisnahoissani elää tämä kokemuksellinen matka nimeltä elämä.

On eri asia nähdä kuin suostua kulkemaan. Ja rohkeus kuuluu nimenomaan kulkemiseen. Minun ei tarvitse tietää koko reittiä voidakseni tunnistaa suunnan. Rohkeus ei ole minulle enää sitä, että tiedän varmasti. Rohkeus on sitä, että kuulen itseni riittävän selvästi voidakseni ottaa seuraavan askeleen. Rohkeus on sitä, etten enää hylkää itseäni saadakseni pitää jotakin muuta. En hylkää itseäni kuuluakseni joukkoon. En hylkää itseäni säilyttääkseni jonkin roolin. En hylkää itseäni siksi, että joku toinen voisi ymmärtää minut helpommin. Enkä halua enää lykätä omaa elämääni siihen hetkeen, jolloin kaikki ympärilläni on varmasti hyvin. Sellaista hetkeä ei ehkä koskaan tule. Elämä tapahtuu nyt. Ja minä haluan olla täällä sitä varten.

Rohkeus on sitä, että uskallan itse kuulua omaan elämääni. Ehkä juuri siksi ajattelen rohkeutta kulkemisena. Ei suurena loikkana tuntemattomaan, vaan kykynä kuulla suunta ja lähteä sitä kohti. Vähän kuin lähtisin yksin merenrantaan tutkimaan jotakin paikkaa, jonka haluan nähdä. En välttämättä tiedä tarkalleen, mitä löydän. En tunne koko reittiä, enkä tiedä, mitä seuraavan mutkan takana odottaa.

Mutta jokin minussa sanoo: Tuonne.

Ja sitten menen.